Tämän talon tarina alkaa vuodesta 1932, jolloin teollisuusmies Hans Permann ostaa tyhjän tontin ja rakentaa tänne kaksikerroksisen talon. 

Hans Permann (1879-1962) syntyi Vändrassa, ja ennen maailmansotaa hän työskenteli kuvernementin pääkaupungissa Riiassa. Vuonna 1906 hän perusti uunipatatehtaan. Hän on kiireinen amatöörinäyttelijä – jo nuoruudessaan Torin ”Salme”-ryhmässä ja myöhemmin Riian virolaisen seuran näyttelijäseurassa. Karl Menningin kerrotaan kutsuneen hänet Vanemuine-teatteriin ammattinäyttelijäksi, mutta Permann oli kieltäytynyt siitä menestyvän yrityksensä vuoksi. Viron tasavallan aikana hänen uunitehtaansa toimii Pärnussa Konsen alla, Liiva-kadun alussa. 

Vuonna 1932 Permann ostaa kiinteistön naapurinsa Wessetin tavoin, ja tilaa talohankkeen pärnulaisilta arkkitehdeiltä Erich von Wolffeldtilta ja Aleksander Nürnbergiltä. Rakennus valmistuu kesäksi 1934. Permann itse asuu edelleen keramiikkatehtaassaan Liiva-kadulla ja vuokraa molemmat asunnot. Ensimmäiseen kerrokseen muuttaa juuri leskeksi jäänyt pastorin rouva Emilie Hasselblatt (1861-1945) lastentarhanopettajatyttärensä Ellenin (s. 1901) kanssa ja toiseen kerrokseen Pärnun maatalousosuuspankin johtaja Andrei Klein (virolaistettuna Andres Kalda, 1892-1987) perheineen, palvelijoineen ja lastenhoitajineen. Vuonna 1938 Hans Permann, nyt jo virolaistettuna Ants Pärnoja, päättää myydä Supeluse-kadulla sijaitsevan kiinteistönsä. Sen ostaa Kablissa syntynyt latvialainen kaukoliikennekapteeni Fritz Behrsin.

Kaukoliikennekapteeni Fritz Behrsin

Fritz Theodor Behrsin (1891-1972) on Heinasteelta kotoisin olevan kauppias Fritz Behrsinin poika, joka seilaa jo nuorena miehenä merillä Häädemeesten varustamoiden purjelaivoilla. Sitten hän hankkii Riian merenkulkukoulusta rannikkokapteenin ja Tallinnan merenkulkukoulusta kaukoliikennekapteenin paperit ja avioituu vuonna 1918 Arhangelskissa aluksen latvialaisen mekaanikon tyttären Emilie Lininin (1895-1982) kanssa. Myöhemmin Behrsin toimii Viron kauppalaivaston alusten, muun muassa Viron suurimman kauppalaivan ”Koidulan” kapteenina.

Vuonna 1932, kun Fritz Behrsin toimii matkustajalaiva Kunglan kapteenina, perhettä kohtaa traaginen tapahtuma – 15-vuotias koulupoika ampuu mustasukkaisuuden vallassa kadulla ensin heidän 13-vuotiaan tyttärensä Maigan (1920-1832) ja sitten itsensä kadulla. Ainoan lapsensa kuoltua kapteenin perhe päättää adoptoida tyttärensä koulutoverin ja parhaan ystävän Heleena Kullmanin (1920-?), joka on kasvanut Luunjan kunnan suutarin Andrei Kullmannin (1888-1931) suuressa kahdeksan lapsen perheessä, joka on juuri menettänyt isänsä. Tytön äidin vastustuksen vuoksi sopimusta ei virallisteta, mutta jatkossa Behrzinin perhe tukee tytön opintoja, tarjoaa hänelle mahdollisuuden viettää kesät heidän kotonaan Pärnussa ja matkustaa halutessaan ulkomaille isäpuolen laivoilla. 

Vuonna 1940 kesäkuun vallankumouksen aikaan Heleene, joka on samana vuonna virolaistanut etunimekseen ‘Leen’, on lomalla Pärnussa ja asuu täällä Behrsinin talossa Supeluse-kadulla. Palattuaan Tallinnaan hän päättää liittyä kommunisteihin. Todennäköisesti tytön mieleen vaikuttivat ja sitä muokkasivat hänen alkuperänsä köyhässä ympäristössä sekä sisarusten asenteet. 

Sodan alettua Leen osallistuu laskuvarjohyppäyskurssille ja rintaman lähestyessä evakuoituu Neuvostoliiton selustaan, jossa hän saksan kielen taitajana päätyy vakoojakouluun Kronstadtiin. Syyskuussa 1942 hänet lähetetään vakoojaksi Saksan miehittämään Viroon. Kolmen kuukauden ajan hän onnistuu piileskelemään ja liikkuu pääasiassa Tarton ympäristössä, mutta saapuu joulukuussa myös Pärnuun, josta hän välittää tiedustelutietoja Neuvostoliiton selustaan Pärnun satamassa olevista saksalaisista aluksista ja lahden jääolosuhteista. 

Leen Kullmann pidätetään 2. tammikuuta 1943 Rõugen kunnassa Luutsnikussa, sisarensa Olgan kotitilalla. Jatkon osalta virallinen neuvostopropaganda ja nykyinen yleisesti hyväksytty käsitys hänen kohtalostaan poikkeavat toisistaan. Neuvostoliiton näkemyksen mukaan Kullmann ei pettänyt kotimaataan Neuvostoliittoa, ja hänet ammuttiin 6. maaliskuuta 1943. Vuonna 2000 sanomalehti ”Postimees” julkaisi tarinasta toisen version, jonka mukaan Leen Kullmann teki yhteistyötä saksalaisten kanssa pelastaakseen itsensä ja läheisensä, sai uuden henkilöllisyyden ja pakeni vetäytyvien saksalaisjoukkojen mukana länteen vuonna 1944. t, on kindel see, et nõukogude propaganda tegi Leen Kullmanist märtri, kellele anti 1965. aastal postuumselt või siis ««postuumselt» Nõukogude Liidu kangelase aunimetus. Kelle järgi nimetati nii tänavaid kui pioneerimalevaid üle Nõukogude Liidu.

Vaikka kumpaakaan versiota ei ole lopullisesti vahvistettu, on varmaa, että neuvostopropaganda teki Leen Kullmanista marttyyrin, jolle myönnettiin vuonna 1965 postuumisti tai ”postuumisti” Neuvostoliiton sankarin arvonimi. Hänen mukaansa nimettiin sekä katuja että pioneerileirejä eri puolilla Neuvostoliittoa. 

Kansallistaminen 

Ensimmäisenä punaisena vuotena Behrsiniltä viedään talo Supeluse-kadulla. Ja vaikka hän sitä seuranneen saksalaismiehityksen aikana hakee oikeutta sekä neuvostoliittolaisten takavarikoiman kiinteistön palauttamista, hän päättää lähteä Ruotsiin vuoden 1944 suuren maastamuuton aikana. Supeluse-kadun talosta, kuten myös naapuri Wessetin talosta, tulee osa parantolaa nro 2-4 (myöhemmin parantola ”Rahu”), ja talon kymmenessä huoneessa majoittuvat lomailijat kaikkialta Neuvostoliitosta. 

Talo palautetaan vuonna 1994 oikeutetuille omistajilleen, myydään pian uudelleen ja kunnostetaan ensin vuonna 1999 viiden huoneiston asuintaloksi ja sitten täysihoitolaksi.